Narkkikarkki
Mä aloitin 13-vuotiaana. Kaljaa ja viinaa. Lopulta mä käytin lähes mitä vaan aineita. Mä jäin koukkuun opioideihin. Mä yritin 18-vuotiaana vieroitusta eka kerran. Oikeestaan äidin pyynnöstä. Se sano että “Tee edes tämä asia just mun vuokseni.” Ei siitä silloin vielä mitään tullut.
Mä oon ollut nyt yli kuusi vuotta korvaushoidossa. Kaikki muuttu kun mä tulin raskaaksi ja mä sain mun tytön. Entinen kaveripiiri jäi siihen päätökseen. Ei musta ollu enää iloa selvinpäivin niille kuola poskella trippaaville puolizombeille.
Raskaana mulle ei haluttu antaa subutexiä, mä sain subuoxenea (ts. buprenorfiini eli bubre). Aluksi mä kävin päivittäin piikittämässä terveyskeskuksessa. Aikaa myöten, kun elämä vakiintui ja seulat pysyi puhtaana, mä aloin saamaan myös kotilääkeannoksia. Nyt mä otan itse kotiannokset seitsemänä päivänä. Sen setin saa vasta, kun on seuloista kuivilla plus on opiskelu- tai työpaikka.
Voin mä sanoa tän ääneenkin: nyt mä oon riippuvainen korvauslääkkeistä. Mä aattelen nimittäin aina sitä seuraavaa lääkeannosta niin kuin mä aattelin aiemmin aineita. Mä oon todennäköisesti riippuvainen aina jostain. Toivottavasti koko ajan elämän ja toisten kannalta kevyemmistä asioista.
Mä otan mun korvauslääkkeen puolen päivän aikaan. Kyllä mä tiedän että yks napsu vaikuttaa 24h, mutta ottoajasta on tullut rituaali, joka antaa ryhtiä ja turvaa päivään ja koti-iltaan.
Mä käytin aikanaan koviakin aineita, jotta elämä menis paremmin. Jotta siinä olis edes jotain hohtoo. Vedettiin porukalla nuppi sekaisin ja maattiin kuin koomassa. Se oli silloin niin vitun hienoo vaikka sivusta se näytti varmasti tosi dorkalta.
Välillä mua pelottaa vieläkin arjen toimettomuus ja tasaisuus. Että jos mulla ei olis rutiinia, tekemistä tai tytärtä lähellä leikkimässä niin mä todennäköisesti vauhdittaisin yhä elämääni spiideillä. Kunnes se viimeinen raja tulisi vastaan.
Mä tiedän että korvaushoitoa kritisoidaan toisen asteen riippuvuudesta. Mun elämän se pelasti. Bubrea on mun mielestä helpompi lopettaa kuin muita opiaatteja.
Joskus mietin onnistuisko mun lopettaa tää bubre ihan seinään. Vähän niin kuin mä tein aineille ja kaverille, kun tulin raskaaksi. Mutta vielä se irtipääseminen on vain haave. Mä oon niin koukussa vielä napsuihin.
Mä en oo vuosiin liikkunut nisti-porukoissa. Käyn koulussa, töissä ja terapiassa. Otan bubrea vain ohjeen mukaan vaikka välillä extra-ahdistaa. Toivottavasti mun ei koskaan täydy hankkia sitä katumarkkinoilta.
Yks toive mulla on uudeksi vuodeksi: että mä pääsen vielä bubrestakin kuiville. Jättäessäni aineet, mulla oli pitkään älypuhelimessa mun luottodiilerin numero tallessa.
Kaikki muut entisen elämän kontaktit mä tuhosin. Numero oli mulle repsahdusturva. Että jos maailma kaatuis kuitenkin päälle, mulla ois yks pakoreitti puuduttaa kaikki paska pois.
Mä luin kerran tiedeuutisesta, että suurin osa ihmisen soluista uusiutuu kymmenessä vuodessa, mutta eivät kaikki. Esimerkiksi aivoissa on soluja, jotka voivat kestää 50 vuotta tai koko elämän. Toivottavasti riippuvuussoluni on se astetta lyhytikäisempi.
Koulun aloittavan tyttären kuva mun kännykässä. Se on mun paras tsemppaaja. Sen avulla mä jaksan kaiken arkipaskan.
Mä oon ehkä loppuelämän aineita käyttämätön narkki. Silti mä haluan ”laihduttaa” tuon bubren pois mun elimistöstä. Niin, että se ei oo tulevaisuudessa koskaan enää mun narkkikarkki.
