Pakoilijat

Sama voimaton, nimetön tunne, joka kasvaa sisällä. Sitä tunnetta on pakko mennä piiloon.

Aamiaispöydässä voi yrittää piiloutua Aku Ankan taakse, oman huoneen oven voi sulkea, ja laittaa musiikin soimaan. Voi kutsua kavereita kylään – silloin isä pysyttelee joko poissa tai on paremmalla tuulella. Sitä voi mennä piiloon, mutta pois sitä ei saa.

Illalla äiti huutaa isälle, huutaa niin lujaa, että oman huoneen oven sulkeminen ei riitä, eikä edes musiikki. Äiti huutaa isälle, isä vaikenee. En tiedä kröhiikö edes kurkkuaan, nieleskeleekö, vai tuijottaako vain kivettyneenä eteensä. Äiti turhautuu ja huoneeni ovi aukeaa. Siihen se istuu sänkyni laidalle kyynelet silmissä – koska minä kuulemma ymmärrän paremmin. Minä sentään kuuntelen. Menen peiton alle piiloon ja näen unta, jossa pimeyden voimat vetävät minut alakerran varastoon ja sitä kautta sanoinkuvaamattomaan kärsimykseen. Herään omaan huutooni ja laitan äkkiä valot päälle.

Me asutaan pienessä, turvallisessa kaupungissa ja meillä on kaikki hyvin. Isä ja äiti käy ihan hyvissä töissä. Meillä on kirjoja, mukava asunto, siistiä. Meillä ei ryypätä eikä hakata. Kaverit voi aina tulla kylään ja jäädä yöksi. Ruokaa laitetaan ja se on hyvää. Taskurahaa tulee kun vaan pyytää, ja harrastuksia saa aloittaa ja lopettaa mielensä mukaan. Meillä on koira, ja kesällä käydään joko ulkomailla, Ahvenanmaalla tai sitten molemmissa.

Minulla on mukava isoveli, joka pärjää hyvin koulussa, on valtavan hyvä piirtämään ja jonka kanssa saa tehdä leegoista ja myöhemmin harrastaa vaikka mitä. Minusta pidetään huolta. Mutta minkä takia minusta tuntuu, että isä katsoo minua aina niin pahasti? Miksi en muista miltä äidin kasvot näyttää, kun suljen silmäni – vastahan se tuossa oli ja laittoin ruokaa? Miksi pimeyden voimat vie minut joka yö? Miksi siinä unessa äiti ja isä vain tuijottavat oudon etäisinä, kylmä sininen valo kasvoillaan, eivätkä tule auttamaan?

Äiti halusi päästä mahdollisimman kauas köyhästä ja turvattomasta lapsuudestaan sodan runtelemassa Suomessa.

Äiti joutui kerjäämään lapsena, mutta hänestä tuli sukunsa ensimmäinen korkeakoulun käynyt ihminen. Äiti piti perheen kulissit pystyssä, vaikka isä jätti masennuksissaan asiakkaat laskuttamatta ja lainojen lyhennykset hoitamatta. Siksi äiti jäi kauas myös omasta itsestään ja omista tunteistaan. Siksi äiti jäi kauas myös lapsistaan. Siksi minunkin oli niin vaikea saada kiinni äidin kädestä tai katseesta ja niin helppo pudota illasta toiseen pimeyden voimien vietäväksi. Ja siksi oli niin helppo rakastua houkuttelevasti valaistuihin pelikoneisiin.

Se on sinusta kiinni, sanotaan. Kukaan ei kaada viinaa alkoholistin suuhun tai raahaa peluria väkisin peliluolaan.

Isän tuomitseva katse lapsuudesta ei ole mikään lasersäde, joka polttaa päreiksi minun, aikuisen miehen tulevaisuuden suunnitelmat. Se, että oma äitini käänsi minulle selkänsä silloin kun olisin eniten kaivannut huomiota, ei oikeuta minua tekemään samaa omille lapsilleni. Se, että olen vihainen itselleni kaikista tuhlaamistani rahoista ja vuosista ja mahdollisuuksista, ei saa johtaa siihen, että puran tätä vihaa läheisiini. Se on minusta kiinni, mutta niin ovat myös nämä menneisyyden katseet, kuvat ja äänet minussa kiinni.

Minulla on kolme poikaa, joista vanhin on juuri lopettanut lukion ja kärsii selvästi jonkin asteisesta masennuksesta. Olen tyytymätön poikaani, aikuisen miehen kokoiseen haisevaan vätykseen, joka ei saa kirjoitettua ylioppilaaksi, haettua kesätöitä tai edes nostettua pyykkejä ja roskia huoneensa lattialta.

Seison pojan huoneen ovella. Poika makaa vatsallaan sängyssä keskellä päivää kännykkä kädessä ja kuulokkeet korvilla. Haluaisin repiä pojan liikkeelle, sanoa jonkun taikasanan, auttaa, mutta en löydä sitä itsestäni. Turhautuminen, väsymys, syyllisyys ja viha sekoittuvat sisälläni lamaannuttavaksi myrkyksi.

Tunne pakkauttuu kurkkuuni ja tajuan, että tekisi mieli selvittää kurkkua kröhimällä.