Päivä murmelina
Katson kelloa. Se on puoli kolme yöllä ja pyörin edelleen sängyssäni levottomana. Olen kaksi kertaa noussut juomaan vettä, muttei vesi auta tähän olotilaan mikä minulla on. Se kalvaa vatsanpohjassa ja vie kaiken kaistan ajattelulta. Vaikka kuinka puristan silmäluomia yhteen ja hoen ”nuku nuku nuku”, en saa unta.
Koitan miettiä muuta, muttei mikään haavekuva vie pois tätä tunnetta, että minulla on nälkä. Nälkä tuntuu siltä kuin olisin ilmapallo ja tyhjentymässä, en voi vetää vatsaani sisään, sillä vatsani on jo kuopalla. Se ei ole kipua, mutta se sattuu. Nälkä ei tunnu vaan mahassa, se kuristaa kurkkua ja saa suun tuntumaan turralle.
Herään, kello on seitsemän ja tunnin päästä alkaa koulu. Nälkä ei enää kalva, se tuntuu voiman puutteena jokaisessa lihaksessa. Pengon kotona kaappeja, mutten löydä kuin kovia makarooneja. Tiedän, että niistä tehdään tänään ruokaa. Jos hyvin menee, saa sekaan ketsuppia.
Koulussa ruokana on rössypottua. Ruokajono on ihanan lyhyt ja haistan jokaisella aistillani ainesosat mitä keitossa on. Kahmin sitä niin paljon kuin lautaselle mahtuu ja näen samaan aikaan miten toiset kantavat ruokaa roskiin. Ruoka roskissa näyttää minusta yhtä surulliselle kuin auton alle jäänyt kissa. Jollekkin niin tärkeä, toiselle mitätön saasta. Keitto on lämmintä. Se on kuin halaus itselleni sisältäpäin. Se on hoiva ja turva, se antaa minulle voimaa.
Loppupäivän jaksaa taas. Hetkeksi unohtaakin jatkuvan puutteen, mutta todellisuus astuu pintaan liikuntatunnilla kun en pääse osallistumaan tunnille sisäpelikenkien puututtua. Punasta merkintää pukkaa ja opettaja syyttää laiskaksi. Todellisuus toki on, ettei meillä ole varaa sisäliikuntakenkiin. Ainoat tennarini jotka omistan ovat niin pienet, että pelkään pottuvarpaani syöksyvän kärjestä läpi. Tiedän, että pitäisi saada uudet kengät, muttei tiedolla kenkiä makseta.
Koska liikuntatunnille ei pääse osallistumaan ja ne olivat päivän viimeiset tunnit, lähden kävelemään kotiinpäin. Käyn matkalla huoltoasemalta varastamassa rullan vessapaperia, sillä aamulla huomasin senkin loppuneen. Sitä tietää olevansa pohjalla kun istuu huoltamon likaisella pöntöllä ja ilahtuu nähdessään, että voi helposti napata mukaansa kaksi täyttä rullaa. En halua varastaa, mutta onko sillä väliä käytänkö paperia täällä vai kotona?
Olen tottunut tähän. Tiedän montako pumppausta saippua-automaatista pitää ottaa, että saan repussani olevan pikkupullon täyteen. Tiedän myös sen, että sillä saippualla voi hyvin pestä hiukset, mutta suussa se maistuu pahalle. Joskus kun hammastahna on ihan loppu, on tullut testattua.
Kävelen huoltamon vessasta muina miehinä ulos. Aivan kuin repussani olisi vilkkuvalo joka hälyttää ”tämä vei paperia mukanaan”, mutta todellisuudessa ei kukaan mitään tajua. Ei ihmisen aistit ole hereillä tässä yhteiskunnassa jossa runsaudenpula on läsnä aina ja maailma etenee halujen perässä. Toinen haluaa auton, toinen talon tai aurinkoloman. Minä tahtoisin dallaspullan ja kuumaa kaakaota, mutten saa.
Kotona ei ole ketään. Näen, että äidin hapsusaappaat puuttuu. Siitä tietää, että äiti on baarissa. Ensi yönä valvon varmasti muutakin kuin nälkää… Keittelen makarooneja, laitan sekaan paprikamaustetta ja kun oikein kovasti kuvittelen, melkein uskon että makaroonin seassa on muutakin kuin vettä ja maustetta.
Olen väsynyt, mutten jaksa nukkua. Ei ole mitään minne lähteä. Ei ole harrastusta, ei kavereita kenen luo mennä. On tv ja loputon lista järjetöntä tositv ohjelmaa. Pesen lavuaarissa farkkuni ja huomaan, että ne ovat kohta puhki rikki. Tämäkin vielä. Se, että kirpparilta rahapäivänä sattuu löytymään omaa kokoa ja mieluisat farkut on mittapuullani lottovoitto. Koitan siivoilla asuntoa, sammutella vähiä valoja, kuluttaa vähän vettä ja olla mahdollisimman paljon ajattelematta miten oikeasti surkeaa tämä välillä on.
Syön loput makaronit, äitiä ei kuulunut kotiin. On myöhä ja päätän mennä nukkumaan. Mietin mielessäni päivää ja huomaan, ettei tänäänkään tapahtunut mitään. Ei mitään. Nukahdan.
Herään yöllä kimeään kikatukseen. Äiti on tullut baarista ja ei selkeästikkään yksin. Möreä miesääni puhuu jotain ja irvistän ajatellessani, että taitaa äidillä olla aika maksaa illan viinat. Eihän sillä rahaa itsellään ole, mutta aina löytyy joku joka maksaa kun pääsee yöllä saattamaan.
Vedän peiton pääni päälle, etten kuulisi tätä lähes jokaöistä meteliä. Tänään vieraita on vaan yksi, joskus tulevat porukalla jatkoille ja meteli jatkuu aamuun.
Pahimmillaan joku likainen vanha ukko istuu bokserit puolessa perseessä keittiössä kun lähden kouluun. Ainut hyvä näissä öisissä vieraissa on, että silloin tällöin heidän taskuista löytyy rahaa tai tupakkaa.
Mieluummin silti nukkuisin hiljaisessa kodissa. Turvassa. En voi kun huokaista huomatessani, että lähes ilahdun kun maistan jotain suolaista. Oman kyyneleeni.
Aamulla taas sama päivä, sama kurjuus.
