Piilossa
Nälkä on näytelmää. Sä pukeudut parhaimpiin kirpparilöytöihin ja esität kunnollista äitiä vanhempainillassa. Samalla sä mietit kuumeisesti miten loihdit tyhjästä jääkaapista ja kukkarosta iltapalan lapsillesi kun tulet takaisin kotiin.
Nälkä on sitä kun lapsesi kysyvät voivatko mennä mäkkärille ja vastaat EI. Heidän täytyy tulla kotiin syömään paistamiasi kananmunia. Vaihtoehtona on toki keitettyjä kananmunia näkkileivän päällä.
Nälkä on sitä että sun on pakko syödä yhtä ja samaa (kaurapuuro, makaronivelli, tonnikalapasta) jota jää toisten lasten lautasilta. Päivästä ja viikosta toiseen. Välillä tuntuu kuin jokin möykky jäisi kiinni kurkkuun.
Todellisuuden joutuu kohtaamaan joskus yllättäen vaikkapa lasten omista kirjoitetuista tarinoista ”Mulla on usein nälkä. Ei jääkapissa ole kuin mausteiden jämiä, vanhoja keitettyjä perunoita sekä piristävä valo. Onneksi koulussa saa ruoan ja mummola on pyöräilyetäisyyden päässä. Mua kiusataan jonkun verran koulussa. En mä kutsu kavereita meille, kun ei meillä koskaan ole mitään muuta tarjottavaa kuin vesi ja sokerinpala.”
Median paasaus monipuolisesta, terveellisestä ja helppotekoisesta ruoasta ottaa todella pattiin. 60% alennustäppätuotteet ja ruoka-apu mahdollistavat meille edes joskus lihan ja vihannekset. Tai jonkin valmiin ja nopean. Osa tuotteista on silti liian kalliita vaikka ne olisi poistotarjouksessa. En ole ylpeä, että joudun syöttämään lapsilleni näitä tarjousmössöruokia, mutta ei ole vain varaa muuhun.
Jos mut kohtaa kaupungilla tai leipäjonossa, ei kukaan epäilisi ulkonäön perusteella, että olen köyhä äiti.
Että joudun laskemaan ja kiertämään kaupassa pidempään. ”Mitä tänään saisi alle viidellä eurolla”- ajatuksen takoessa takaraivossa. Tuntuu että normaali jotenkin kutistuu, katoaa ja häipyy piiloon. Muut puhuvat tauolla harrastuksistaan, ulkomaanmatkoista, shoppailusta, ravintoloista, kodin sisustamisesta ja niin edelleen. Mä olen hiljaa. Mulla ei oo vara sanoa näihin mitään. Mulla ei ole varaa ostaa edes kahvikuppia kahvilasta. Mä lipitän muiden seurassa vessassa täyttämääni vesipulloa. Joskus sanon ihmettelyyn, että paastoan eikä vatsa oikein siedä kahvia.
Kun lapset menevät kavereiden kanssa kaupungille leffaan, annan vitosen. Niillä he katsovat leffateatterin aulassa trailereita ja ostavat kullekin eurolla karkkeja. Joskus heidän kaverit suostuvat tähän, joskus he hylkäävät lapseni ja menevät keskenään varsinaiseen leffaan.
Ilman lapsia en olisi jaksanut taistella päivästä toiseen. Olisin jo luovuttanut ja alkanut ryypätä perheen vähätkin rahat. Kuten ex-mieheni teki.
Toiset lottoavat. Mä toivon että saan mahdollisimman pian hyväksynnän Kelan toimeentulotukihakemukseeni.
