Dementia
Äiti on alkanut kertoa kummallisia kommentteja ja tarinoita joka kerta kun hänen luonaan käy kylässä lasten kanssa.
– Täällä on taas käynyt joku. Päiväpeitteelle on joku kussut ja oksentanu. Tavaroita oli siirrelty paikoiltaan. Viime yönä joku yritti tulla sisälle. Kuulin sellaisen pamauksen.
Tulevatko seuraavaksi vahvemmat harhanäyt. Aivan kuin äiti olisi lukenut ajatukseni.
– En minä hullu ole. Saatanan penikat. Ja kotoa minä lähden vain jalat edellä
Ensin äiti vaikutti höppänältä, kun vietti niin paljon aikaansa yksin. Puhui samat asiat ja muistot moneen kertaan. Avaimet ja silmälasit olivat aina hukassa. Ruokakaupan ostosten logiikka ja säilytys olivat melko omaperäistä.
Kaapista löytyi sekaisin puhtaita ja ulosteiden hajuisia vaatekasoja. Avaamattoman postin seasta lojui maksamattomia laskuja ja perintätoimiston kirjeitä.
Äiti kulki samoissa nuhjuisissa vaatteissa eikä vaivaantunut peseytymään.
Hän naputti pöytää, muljautteli tekohampaitaan ja nyppi hiuksiaan. Hän heitti rivoja kommentteja yllättävissä yhteyksissä. Ennen niin sosiaalinen ihminen oli taantuntut istumaan illasta toiseen television ääressä. Ei enää kudo, eikä ratko ristikoita. Äiti etsiskeli ja huhuili yhä usein kaksi vuotta sitten kuollutta isääni kahviseurakseen..
Muutaman kerran äiti katosi kotoa vähissä vaatteissa omille reissuilleen. Onneksi hän palasi omin neuvoin melko pian takaisin. Pisimmälle karkumatkalle hän lähti aamutakissa bussilla lapsuutensa maisemiin vanhempiaan tapaamaan. Naapuri oli nähnyt äidin asumattoman tien varrella. Äidin vanhemmat olivat olleet haudassa jo 30 vuotta. Onneksi naapuri muisti etäisesti naapurintytön ja soitti poliisin paikalle.
Äiti on ollut viime vuodet todella yksin. Vähäisetkin aktiiviystävät alkoivat karttaa muistisairauden tultua arkeen. Tunnen itse riipivää riittämättömyyttä kun en voi auttaa omien ruuhkavuosien ja avioerosotkujeni vuoksi.
Sopivan laitospaikan saamiseen meni puoli vuotta. Aina hoitokotiin mennessäni toivon, että äidillä olisi tänään hyvä päivä. Kunpa kasvoilla näkyisi edes pieni häivähdys siitä, että hän tunnistaa minut ja lapsenlapsensa.
Kerran kun olin lähtemästä vierailukäynniltä äiti tokaisi vain ”Suksi sinä ämmä siitä vittuun!” ja heitti kädessään olleella perunalla. Hyvinä päivinä äiti on iloinen, naureskelee, kuuntelee ja katsoo silmiin. Huonoina hän on vain käpertyneenä sänkyyn sikiöasennossa ja ulisee.
Dementia nakertaa äitiä palaa palalta. Lääkettä ja parannusta ei ole. Lapsille on hankala selittää muutosta pullantuoksuisesta mummon sylistä, pissantuoksuiseen kärttyeukkoon. Matias kyseli että onko mummosta tullut zombie, elävä kuollut. Äiti ei välttämättä ymmärrä kaikkia yksityiskohtia tai muistoja, mutta hän aistiin tunnetilat. Häneltä vain haurastuneet muistojen yhteyksiä ylläpitävät säikeet.
Olen alkanut jo surra katoavaa äitiäni, vaikka nautinkin jokaisesta yhdessä jaetusta valonpilkahduksesta. Hän on fyysisesti elossa, mutta toiminta ja mieli haurastuvat silminpistävästi. Toivottavasti hän ei kärsi pitkään. Äiti toisteli aina ettei hän halua päätyä vihannekseksi tai toisten riippakiveksi. Olisipa aika ja Luoja hänelle kerrankin armollinen.
