Rikkirevitty
Pysähdyn oman lapsuuskuvani kohdalla. Minun on vaikea katsoa sitä. Olen ruma. Olen rikottu. Itken. Olen yli puolet elämästäni juossut itseäni ja kokemuksiani karkuun.
Aloin avautua tunnelukoista kirjoittamalla ulos kokemaani. Rikkinäistä tarinaani. Rakensin minuuttani kokemusteni raunioista runo, sivu ja tarina kerrallaan.
Sinä rikoit minut. Teit minusta rujon, aran ja sulkeutuneen. Kymmeniksi vuosiksi.
Menneisyyden kipulasit sumentavat myös nykyhetkeä. Vinouttavat ja vääristävät. Niihin kipumuistoihin katoaa ja hukkuu. Niistä tulevat arkesi opaskoiria, jotka haistavat vaikeuksia lähes kaikkialla.
Minä olin laiminlyöty lapsi.
Äitini oli puolestaan läpihakattu. Olin usein silminnäkijä isäni raivolle. Koulussa olin hiljainen taustatyttö. Siellä minua kyllä koeteltiin mutta ei rääkätty rikki asti kuin kotona.
Äitini ei koskaan kertonut väkivallasta poliiseille, lastensuojelelulle tai kenellekään muille. Mummoni epäili asiaa, mutta äitini vaikeni hänenkin edessään. Naapurit todennäköisesti tiesivät, mutta eivät uskaltaneet puuttua tai puhua.
Erimielisyydestä isän kanssa kasvoi hetkessä kohtuuton paskamyrsky. Häpeä tapetoi kotimme. Häpeä piti meidät kaikki hiljaisina. Mykisti meidät. Emme voi syyttää naapureitamme katseen poiskääntämisestä. Teimme sen itse. Joka viikonloppu. Joka päivä.
Hiljaisuuden ja häpeän arvet on syvät. Lähes lopulliset. Et luota enää kehenkään aidosti.
Minä pelkäsin koko lapsuuden. Pelkäsin että jäisin vielä enemmän yksin kuin jo olin. Pelkäsin että menetän äitini. Äidin kuoleman jälkeen parikymppisenä pelkäsin että karkoitan kaikki, hellydelläkin lähestyjät luotani. Pelkäsin että en arvostaisi ja kunnioittaisi edes itseäni. Pelkäsin että repsahdan lopulta mieheen joka olisi isäni kaltainen paska.
Selviytymiseni alkoi siitä että uskalsin lopulta pyytää apua. Ennen kuin murruin totaalisesti. Uskalsin ottaa sitä vastaan ensin hyppysellisen, sitten ruokalusikallisen, desimitallisen, juomalasillisen ja lopulta jauhopurkillisen. ”Käy muistoissasi ja kivuissasi, mutta nouse pintaa ajoissa ja rauhassa takaisin” opasti vertaisystäväni. “Kuin kastautuisit avannossa.”
Huomasin vasta keski-ikäisenä äitinä, että varhaisissa vastoinkäymisissä oli jotain hyvääkin, toivon koodipätkiä. Heikkoja signaaleita siitä että tämä väkivalta tässä suvussa riittää ja loppuu tähän.
Ajattelin välillä, että elämällä on tarjota minulle vain sutta ja paskaa. Ihmissuhteita a la tartar. Muistot puskevat mieleen äkillisinä fläsäritakaumina. Olen itkenyt niitä. Tihkuitkuna, hysteerisenä vaikerointina ja perinteisenä vollotuksena.
Kerro ja kirjoita tunnehaavasi puhtaammaksi. Huuda, kuiskaa tai itke se ulos. Vaikka et saisikaan huikeita aplodeja kuten amerikkalaisissa elokuvissa. Moni voi silti myötänyökytellä lukiessaan tarinaasi yön hiljaisina hetkinä.
Sinun ei tarvitse uhriutua ja selviytyä yksin. Kun katsot ympärillesi huomaat että kanssasi vaeltaa joukko muitakin rikkinäisiä, yksinäisiä ja mykkiä hahmoja. Hiljaisia peikkoja jotka ovat olleet keijuja ja joista yhä voi tulla taas keijuja. Vain muistamalla voi unohtaa.
Avaavien blogitekstieni kautta löysin myös valoisia hetkiä. Niissä minua ei vain lyöty, pilkattu, naurettu tai potkittu. Minua myös rakastettiin ja paijattiin. Lohdutettiin.
Pikkuhiljaa tekstieni ja kyynelteni läpi huomasin, että ympärilläni oli joukko vertaisia. Lähellä ja etäällä. Nuolin tunnehaavojani, mutta enää en ollut yksin.
