Aikuisena diagnosoitu

Synnyin keskosena. Lapsuuteni oli onnellinen. Olin lapsena kiltti, helppo ja hajamielinen taivaanrannan maalari. Silti tunsin erilaisuutta ja ulkopuolisuutta ryhmissä.

Menestyin keskivertona oppilaana alaluokilla. Tein huolimattomuusvirheitä mutta pärjäsin. Parantuneiden arvosanojen kautta sain kiitosta ja kehuja niin koulussa kuin kotonakin. Kenenkään huolituntosarvet eivät värähtäneet koulussa vielä sen kummemmin, vaikka olin jo ensimmäistä kertaa lukitesteissä. Sain hyviä arvosanat vielä yläasteelta, vaikka ysillä poissaoloja kertyi jopa parisataa tuntia. Joskus en vain herännyt aamulla. Plus käytin minulle todennettua migreenia tekosyynä. Kaverisuhteet olivat nopeita ja draamattisia käänteissään. Bestikset ja pahikset vaihtuivat tiuhaan. Ei siihen mitään kummempaa syytä tarvinnut. Se oli pienestä kiinni.

Olin seurakunnassa mukana isosena ja kerhonohjaajana. Siellä sain olla jokseenkin sellainen kuin olin. Nuoruudessa kotiolot hankaloituivat. Perheeseeni tuli päihteiden käytön vuoksi lastensuojelutarvetta. Otin vanhempien kanssa kotona yhteen, koulupoissaolot lisääntyivät. Lukiossa keskiarvot sitten romahtivat ysistä kuutoseen. Itsenäisen työn määrä kasvoi ja asiat alkoivat levitä käsiin. Ajattelin että olen tyhmä ja laiska, että minussa on jotain vikaa. Opettajat hoki: “Nyt pitäisi murrosiän olla jo takana, oot kohta jo täysikäinen.” Koulusta en saanut tukea. Kotona vähäteltiin ”Ei susta tuu tolla menolla ylioppilasta, vaikka oishan se hieno jos suvussa olisi yksi ylioppilaskin.” Lopetin lukion uupuneena. Keskiasteen opinnot olivat bumerangia ja jojoilua. Aloitin opinnot kolme kertaa ja kaikki oli aluksi ok. Sitten vuodessa tehtävät alkoivat kasaantua ja uuvuin. Samaan aikaan arjessa oli myös taloudellisia ja ihmissuhdevaikeuksia.

Miehet, joiden kimppaan päädyin, osoittautuivat päihdeongelmallisiksi ja väkivaltaisiksi. He eivät huolehtineet laskuja, joten pari kertaa kämppä lähti alta. Olen joskus pohtinut, että hakiko sitä ihmissuhteistakin jonkinmoista haastetta ja jännitystä. Sillä ainahan mulle on arjessa ja elämässä sattunut ja tapahtunut. Koulujutut, arkijutut ja suhdejutut söivät itsetuntoa ja -arvostusta parikymppisenä. Muutot ja uudet alut eri paikkakunnille veivät tukiverkon ja toivat lisäkuormitusta. Jotenkin sitä tyytyi arjessaan huonompaan kuin jonka arvoinen tiesi olevansa.

Olen aina tiennyt sen että mun käytöksen ja jaksamisen taustalla on jotain muuta kuin tyhmyys tai laiskuus. Kun oppilashuollon kautta yritin nostaa keskiasteella asioita pintaan, sai lähinnä nivaskan erilaisia lappuja täytettäväksi. Vasta viitisen vuotta sitten sain vihdoin lähetteen ja asiantuntijan kautta vahvan epäilyn ADD:stä. Se oli mulle kuin johtolanka yksityisetsivälle.

Sairaanhoitaja naureskeli että olenko hakemassa muotidiagnoosia, kun kerroin omista nettilöydöistäni. “Ethän sinä voi olla masentuntu kun olet noin iloinen ja puhelias. Ei sulla voi olla adhd:ta kun olet pärjännyt niin hyvin koulussa.” Jos on selvinnyt peruskoulun, lukion tai opiskellut korkeakoulussa, ei aikuisen diagnoosiepäilyjä oteta enää tosissaan. Hoetaan ettei neuropsykiatrinen häiriö puhkea enää 30-vuotiaana.

Luin adhd-tematiikasta lähes kaiken mitä oli mahdollista saada verkon yli haltuun. Heittäydyin adhd-maailman. Koin olevani yhtä lähes pätevä kuin ne harvat erityislääkärit, joita onneksi myös lopulta kohtasin. Viitisen vuotta sitten sain sen kaivatun diagoosin. Adhd:n lisukkeena tuli toki epävakaa ja vaativa persoonallisuushäiriö. Diagnoosi oli mulle kuin lottovoitto. Nyt se on todennettu etten ole tyhmä ja laiska. Mulle on vain kertynyt jostain matkaseuralaiseksi neuropsykiatrista häikkää. Osin verenperintönä, vaikka vanhempani torjuivat sen mahdollisuuden viimeiseen asti.

Varhaisemmalla diagnoosilla olisin saanut kouluissa ehkä enemmän tukea ja ymmärrystä. Tukea ei siis herunut, kun kerran ei ollut mustaa valkoisella. Ehkä diagnoosi olisi helpottanut myös suhteita vanhempiin. Että olihan näitä piirteitä jo pitkin lapsuutta. Ettei kaikkea voi laittaa vain haastavien perheolosuhteiden ja murrosiän piikkiin. Diagnoosin jälkeen alkoi seuraava mysteeri. Kuinka löytää oikeat lääkkeet oikealla annostuksella. Sairaanhoitajat yrittivät taas vähätellä, ettei aikuisten aivoja voi enää muokata lääkkeiden avulla. Koska olin saanut vertaisryhmistä niin paljon faktatietoa, minun kanssa hänen oli turha väitellä tästä.

Sivuoireilujen jälkeen siirryin Voxrasta, Stratteran kautta Concertaan rinnakkaislääkkeineen. Koin osalla lääkkeitä itsetuhoisuusajatuksia, osalla migreeniaallot pahenivat. Jouduin lääkkeiden vuoksi nöyryyttävään huumeseulaan sekä täyttämään erinäisiä stressi-, ravitsemus- ja unipäiväkirjoja. Nyt vihdoin Elvanse vaikuttaa antavan mulle pitemmät piuhat. En keuli asioissa niin äkkiä kuin aiemmin. Puhenopeus on normalisoitunut. Siivous onnistuu ilman sivurönsyilyjä. Joskus jaksan keskittyä myös kirjojen lukemisen pariin.

Ei tää mun adhd-elämä silti ole ollut vain yhtä vaistoinkäymistä. Kelan Oma väylä- kuntoutus aikataulututti ja selkiytti mun arkea. Vertaistukiryhmien kautta olen löytänyt paitsi itseni ja lisäymmärryksen myös ystäviä ja mielekkyyttä adhd-kokemusten jakamisen kautta. Olen löytänyt armollisuutta, kärsivällisyyttä ja suhteellisuudentajua omaan arkeen ja elämään.

Ensimmäistä kertaa mä pysähdyin, tai no mut pysäytettiin. En höseltänyt tai suorittanut opiskeluja tai muita hommia. Sain ympärille välittäviä ihmisiä. Sain positiivista palautetta. Multa kysyttiin miten mulla aikuisten oikeesti menee. Mun itsetunto alkoi vahvistua, mä löysin mun vahvuuksia. Muitakin vahvuuksia kuin se että adhd on mulle myös supervoima. Kun mä maltoin katsoa taaksepäin, mä huomasin kuinka isoissa muutoksissa ja kuormituksissa mä olin nuoruusiän ja varhaisaikuisuuden rämpinyt. Työpajalla mä sain ryhtiä, rytmiä sekä rutiineja, jotka alkoivat muuttaa mua vahvemmaksi aikuiseksi naiseksi.

Löysin pajapaikan, jossa mä vihdoin tunsin että mä kuulun joukkoon. Paikan jossa mokat eivät aiheuttaneet päämäärätöntä ryntäilyä ja itsensä syyllistämistä. Sain olla oma itseni, niiden voimavarojen puitteissa, jotka mulla matkaeväänä oli. Vähän alta kolmekymppisenä mun siivet alkoi kasvaa. Ne oli aina ollut nupulla, mutta ne sai vihdoin kantavan sulkasadon. Moni on kysynyt multa vertaisosaamis- ja kokemustapaamisissa miten adhd:n tunnistaa. Mulla se on kaaos arjenhallinnassa. Olen tunnollisuuttani ylikuorimittunut, enkä ole saanut loppuunvietyä kaikkia haluamiani asioita. Kodissani on tavaravuoria sekä loputon määrä listoja ja muistutuksia siitä mitä pitäisi ottaa huomioon ja vielä tehdä. Saan ylinopeus- ja myöhästymissakkoja. En näe ja kuule muita kun innostun jostakin. Ihmissuhteet ovat on/off-asennoissa, käydään onnen huipuilla ja synkissä syvyyksissä.

Jos lapsesi, läheisesi tai tuttavasi on adhd-oireinen, muista ettei ole mitään yhtä adhd-stereotypiaa. Diagnoosin liitännäisinä ja limittäispiirteinä voivat olla unihäiriöt, masennusta, asperger-piirteisyyttä tai aistiherkkyyttä. Kommunikointi adhd-tyypille kannattaa olla selkeää. Suunnitelmat lähtevät pienistä askeleista ja tavoitteista. Jos haukataan liian isoa paloja mieli synnyttää paniikkia, tulipaloja ja arkipommeja, johon menee sitten kaikki toimijan energia. Arkeen ei tarvita sen kummempia sirkustemppuja, syväanalyyseja tai värisuoria kuin aito läsnäolo, ja tilan antaminen toiselle.

Älkää antako perheessä periksi, vaikka tietoa esimerkiksi vammaistuen hakemisesta tai kuntoutusmuodoista ei löydykään helposti. Liian moni on alistunut kohtaloonsa, alisuoriutumiseen ja vähättelyyn. Vääriin välidiagnooseihin, kuten masennus.

Minä löysin lopulta itsessäni olevan potentiaalin. Olen aina uskonut sen olevan siellä jossain. Olen vihdoin löytänyt paikan ja kartan kohti tulevaa. Odotan kolmekymppisen kihelmöivällä innolla ja onnella minne seuraava matkaetappini minut viekään. Uskon sen olevan työpaikan, tutkinnon ja pitkäkestoisen ihmissuhteen. Hiio-hoi. Adhd-taikuuksia näkyvissä.