Rikkinäiset
Erosin miehestäni reilut viisi vuotta sitten. Poikani on rikkonut kaikenlaista kotona päiväkoti-ikäisestä lähtien. Hän ei hahmota toisten tai omien tavaroiden arvoa. Ei ole merkitystä onko tavara kallis tai halpa, iso tai pieni. Päreiksi menee heti kun asiat ei suju oman pään mukaisesti. Poikani on nyt 14-vuotias.
Pojallani diagnosoitiin lopulta monien vaiheiden jälkeen ADHD ja siihen saatiin lääkityskin. Isä kuitenkin kielsi ja peruutti diagnoosiin ja lääkityksen. Selitti että jos poika saa nyt diagnoosin, se on leimattu häneen sitten koko loppuelämän.
Poika on ollut jotenkin vielä enemmän pihalla kotona eron jälkeen. Hän on varastellut kaupoista. Olen juoksuttanut häntä sopimassa kolttosiaan. Isänsä mielestä kiusaan ja kyttään poikaa pompottamalla häntä ja näkemällä mörköjä siellä missä niitä ei ole. Isän mielestä pojan käytöksessä ole ei mitään vikaa. Oireilu ja kapinointi johtuu hänen mielestään lähinnä huonosta äidistä ja huonosta kurista eli siis minusta.
Poikani on vienyt nyt teininä säälittä lompakostani rahaa, jos en onnistu piilottamaan sitä.
En tiedä käykö hän isänsä lompakolla ja millä seurauksilla. Harmittaa niin pirusti etten ole osannut kasvattaa pojastani kelpoa kansalaista.
Luin pojan diagnoosin saatua paljonkin adhd:sta ja muista nepsy-jutuista. Tiedän että pojan päässä on kaaos, jota hän ei osaa itse taltuttaa. Eikä hän aina ymmärrä tekojensa seurauksia ja muille aiheuttamaa mieliharmia. Olen vakityössä käyvä, kahden lapsen yh-äiti. En haluaisi valittaa ja syyllistää erosta, mutta olen ihan poikki. Tiedän että asioihin voitaisiin tässä tilanteessa puuttua parhaiten yhteistyössä viranomaisten kanssa. Mutta mulla ei oo enää voimia. Mikään ei auta.
Ex-mieheni väheksyy ja syyllistää mua yhä. Musta tuntuu että mä menetän sen vähäisen otteenikin poikaani. Kaikki mitä yritän on kuulemma väärin tai typerää.
En jaksa tätä enää yksin. Olen vuosia hakenut apua. Lastensuojeluasiakkuus ei ole auttanut. Väki vaihtuu siellä puolivuosittain. Se mitä sain viranomaisten kanssa sovittua, isä perui omilla puheillaan. Vaikka tää arki alkaa olla yhtä helvettiä, mä venyn ja paukun vaikka polvillani poikani tähden.
Paras ystäväni on onnistunut omilla kauhukertomuksillaan peloittelemaan mua. Hänen mukaansa sossut tulevat vain kahville kyselemään ja penkomaan tausta-asioita, jotta täyttävät ylityöllistettyinä virkavelvollisuutensa. Että meidän perhe on heidän asiakkuushaasteissaan vielä pyhäkoulutasoa.
Saat levottoman pojan istumaan paikallaan ja käymään edes etäistä keskustelua muistuttavaa yninää tämän tädin kanssa. Sitten mirjamaaretmaisaminerva jääkin jo eläkkeelle, äitiyslomalle tai hänen sijaisuutensa päättyy. Ja kaikki alusta.
Kansio perheestäsi kasvaa. Pian kukaan ei edes vaivaannu paikanpäälle. Jos pyydät paperit vaikka lausuntoja varten, et enää tunnista itseäsi tai lastasi. Äijäsi kanssa saat pahimmillaan vain rajun oikeusprosessin, jossa miehesi syyllistää sinut sitten maanrakoon.” ystäväni maalailee. Ilmeisesti omiin kokemuksiinsa katkeroituneena. Kysyessäni anonyymisti netissä neuvoja tilanteeseeni, saan tyypillisesti ohjeita että miettisin kenelle lapsi voisi jutella, jos se ei mulle pysty tai halua puhua. Saisi poika siten tuulettaa omia patoutumiaan erosta ja muusta. Kaikilla on huoli pojasta, joka nepsy-oirelee. Osa kommentoijista syyllistää, osa neuvoo tekemään juuri sen jonka olen jo tehnyt.
Olen jumissa. Koko perheemme on jumissa.
Paitsi ex-mieheni. Joka on mielestään cool, sinut asioiden kanssa ja aina oikeassa kasvattajana ja elättäjänä.
Olen antamassa periksi. Tulkoon eteen pojasta sitten soitto poliisilta tai papilta. En vain jaksa enää. Välillä olen miettinyt olenko seonnut. Muut eivät näe ahdinkoni syvyyttä. Onneksi 17-vuotias lukiolaistyttäreni yrittää tsempata minua. Hän tietää varsin hyvin mihin sekä ex-mieheni että poikani pahimmillaan kykenevät. Hänen opintonsa on varmasti kärsinyt tästä meidän perhedraamasta.
Miksi ne ihmiset joiden välillä on ollut rakkautta muuttuvat kusipäiksi? Miksi oma ketutus pitää kostaa ja siirtää toiselle tuplakertoimella. Mä olen usein toivonut että mieheni ottaisi pojan asumaan luokseen kokopäiväisesti, mutta se ei hänen reissutyön takia onnistu. Ja onhan hänelle nyt uusi ihana perhe ja uusi ihana vaimo ja uudet kunnolliset bonuslapset.
