Yksinäisyyskirje
Kirje yksinäiseltä nuorelta
Ottaa päähän, sydämeen, kaikkialle.
Ahistaa niin että tekee mieli paiskoa itseään päin seiniä.
En juuri poistu kotoa, koska ei ole ketään jonka luo mennä.
Muut ei ymmärrä mitä mun hiljaisen kiltin kuoren alla kuhisee. Mua ei pyydetä mukaan minnekään, enkä mä halua änkeytyä kenenkään mukaan. Kukaan ei huomaa jos mä puutun bileistä tai retkiltä.
Viikonlopun jälkeen toiset kuiskii, hihittää, kiehnää. Kuka oli kenenkin kanssa missäkin. Mä oon hiljaa. Yksin jääminen satuttaa enemmän kuin haukkumiset ja tönimiset.
Mikä mussa on vialla? Mitä mä teen väärin?
Miksei mua hyväksytä mukaan sellaisena kun olen?
En jaksa tyrkyttää itseäni ryhmätöihin tai joukkueisiin, koska siinä saa vaan pettyä.
Oon irrallinen kaikesta. Oonko ees enää olemassa muille.
Mä oon ajautunut jonku ihme näkymättömyyden kuplan sisälle. Mä oon omituinen, kummajainen, hylkiö. Ulkopuolinen.
Kelle mä puhun kun mulla on paha olla?
Ei ole ketään johon luottaa.
Ei ole ketään jonka kanssa kikattaa.
Ei ole ketään jonka kanssa suunnitella tulevaa viikonloppua.
Ei ole kenenkään suojelevaa kainaloa. Hiuksia silittävää kättä.
Häpeän itseäni. Häpeän olosuhteita, jotka on ajanut mut tähän. Tunnen itseni niin huonoksi ja epäonnistuneeksi. En jaksa tätä enää.
Hae apua, rohkeasti vaan, ne sanoo.
Apua terkkarilta, opolta, opelta tai tukarilta.
Apua ennen kuin on liian myöhäistä.
Ne sanoo ettei avun pyytäminen ole heikkoutta.
Mutta mitä ne tietää yksinäisyydestä.
Yksinäisyys iskee vyön alle. Lujaa ja ulkoisia jälkiä jättämättä. Yksinäisyys imee ankeuttajana kaiken ilon ja hyvän. Yksinäisyys seuraa mua kaikkialle. Kuin pahanhajuinen hengitys, hikiläikät kainalossa tai valkovuoto ennen kuukautisia. Yksinäisyys tuntuu siltä kuin sekopäinen rotta nakertaisi tietä ulos mun sisältä.
Helvetti on jo maan päällä. Sen nimi on yksinäisyys.
