Leipäjonossa
Tuiran Sirkku on kolmen lapsen yh-äiti. Sirkku käy töissä osa-aikaisena kolmessa eri paikassa: kaupan kassalla, siivoojana sekä henkilökohtaisena avustajana aina silloin kun irto- ja sijaiskeikkaa riittää.
Rahat on tiukilla, laskuja tippuu postilaatikkoon näin alkutalvesta kuin räntää taivaalta. Jääkaappi on usein tyhjä, samoin lompakko. Perhe tarvii ruokaa kuitenkin joka päivä. Vaikka joutuisi räntäkelissä kaksi tuntia leipäjonossa odottaa.
Emmä aluks halunnut että ystävät, naapurit tai sukulaiset näkee mut leipäjonossa. Onhan tää nöyryyttävää, mutta köyhän pitää olla nöyrä. Kaikki apu on otettava vastaan, vaikka kuinka köyhyys hävettäisi, Sirkku tilittää.
Aluks mä mietin oonko mä jotenkin huonompi vanhempi kun ei ole varaa elättää lapsiaan. Teen töitä jatkuvasti, mutta rahat eivät vain riitä perusmenoihin. Se ensimmäinen jonotuskerta otti tosissaan luonnon päälle. Tunsin itteni toisen luokan kansalaiseksi. Loiseksi. Se on yhtä kova häpeä kuin että lähipiirissä olis julkitokkurainen päihdeongelmainen tai mustelmia mäiskivä kumppani. Ei oo autoo, ei omistusasuntoo. Perheen vaatteet ostetaan kirppareilta ja hiukset leikataan itse. Kun ei tarvi ostaa kaikkea ruokaa kaupan normaalihinnoilla voi yrittää maksaa rästilaskuja kuten vuokran, sähkön ja nettiliittymän.
Täällä leipäjonossa on hyvinvointiverkoston aukkoon eri tavalla pudonneita.
He odottavat elämäänsä jotain parempaa kuin nykykohtalo. Kun toiset odottaa rakkauttaan, toiset älypuhelinta tai ämpäriä, toiset lentojen vaihtoa kentällä tai suosikkibändin keikkalippua, me odotetaan täällä ilmaista ruokaa. Moni meistä jonottajista on kuin sirkuslainen, elämän ja kotitalouden tasapainoilija. Moni perhe yrittää selvitä satasella koko kuun ruokamenoista.
Tää leipäjono on vähän kuin ehtoollisjono. Toiset on hiljaa pää kumarassa. Toiset hymyilee sisäistä valoa. Mäkin kehtaan jo heilauttaa tutuille kättä, jos ohi kulkevat. Ei tarvi enää piiloutua takin hupun alle häpeäänsä. Kaikkeen tottuu, kun arki kouluttaa.
Ville, 14 vuotta, Sirkun poika
Mä en edes syö leipää. Mulla on keliakia, mut silti meiän perhe joutuu leipäjonoon hakemaan maitoa, jugurttia ja kaikkee muuta mitä sielt milloinki saa.
Pikkulapsena sitä ei oikeen tajunnu, et mikä se juttu oikeesti oli. Aattelin et kaikki vaan on siellä. Naapuritalostakin oli paljon. Mut sitku menin kouluun, nii hoksasin, ettei kaikesta ilmasesta kannata muille puhuu.
Mun luokalla on yks, jonka isä on töissä jossain sipsifirmasta ja ne saa sieltä aina ilmaiseks sipsejä. Sit jotkut innostuu ku saa jotain ilmasii ämpäreitä jostai messuilta. Kaikki vaa jonottaa avajaisämpäreitä vaikka ois siivouskaapit jo täynnä ämpäreitä.
No mä en enää jonota mitään. En seiso siellä hakemassa reissumiestä, jugurttii ja piimää, hernekeittoo ja mitä lie, ku ohikulkijat kattoo ja säälii ja aattelee meitä kaikkii vaa alkoholeiks tai narkkareiks ja niiden lapsiks.
Mun äiti paiskii kolmee duunii ja ruokkii kolmee lasta. Joskus ois kiva et vois vaa käydä kaupas ajattelemat et onks varaa ja ostaa mitä huvittaa. Kukaan ei kaupan kassalla aattele, et toi on varmaan narkkarin lapsi ku ostaa oikeella rahalla vaik jotai juustoo ja kurkkuu ja paketin vanilijajäätelöö. Mä tuon välillä kotiin muutaman suklaapatukan ja sanon äidille, et niit jaettii jossain koulun tapahtumassa. Nyysin ne oikeesti. Välillä kun ei vaan pysty tätä kaikkea. Ei vaan pysty.
Veera, Sirkun tytär, 6 vuotta
Mä en yleensä pääse mukaan, kun äiti käy hakemassa ruokakassia. Siellä välillä menee niin pitkään. Ollaan isoveljen ja pikkusiskon kanssa kotona, ku veli on jo nii iso et voi vahtii meitä. Isoveli ei enää tykkää käydä siellä vaik välillä äiti pyytää, jos sillä on töitä. Mut joskus ihan pikkusena oon käyny. Muistan kerran kun seistiin tooosi isossa jonossa ja sormia paleli. Mulla oli pipo ja huivi ja hanskat, mut joillaki ei edes ollu niitä. Sit täti anto pussin ja mentiin kotiin ja saatiin juua mehua, ku siel pussis oli mehua. Mut se ei ollu mansikkamehua vaa appelsiini. Ois kiva jos joskus sais mansikkamehuu ja tikkareita. Tein kerran listan ja annoin äidille et pyytäis siltä tädiltä, mut äiti sano et ei se kulta pieni mee niin.
Taustaa vuodelta 2019: Leipäjonossa käy 20 000 suomalaista ja ruoka-avun piirissä on noin 100 000 suomalaista. Profiilien mukaan leipäjonottajista kaksi viidestä kärsii terveysongelmista, masennuksesta ja yksinäisyydestä. Joka toinen kokee huono-osaisuutta ja heikkoa itsetuntoa. Tyypillinen leipäjonottaja on henkilö, jolla ei ole rahaa, kavereita, mutta jolla on kipuja, ahdistusta sekä särkyjä.
